Kohta on kuukausi siitä, kun seisoin kissa kainalossa Tampere-Pirkkalan lentokentällä. Matkan alussa. Rauhallisin mielin ja avoinna seikkailulle. Kuukaudessa on tapahtunut paljon. Jokainen päivä on ollut työntäyteinen aamusta iltaan eikä varsinaisia vapaapäiviä tekemiseltä ole ollut. Tosin tekeminen on ollut ennenkaikkea kivaa ja erittäin tervetullutta. On hienoa nähdä kättensä jälki, ja huomata, miten mahdottomasta saadaan aikaiseksi mahdollista. Jälleen kerran.
Viime viikolla poikani lensi Suomesta luokseni, ja lapsen läsnäolo näissä olosuhteissa on muuttanut hiukan päivän toimia. Silti sama ihmetys yhdistää, ja luovuus kukkii täysillä. Paprika-triosta saa hyvät liikennevalot, lentokoneiden kiitorata muodostuu sekunneissa olkkarin matolle tai parven portaisiin, pihalta löytyy tunnin välein jokin aarre, pilvet muodostavat ihmeellisiä kuvioita ja mörköjen olemassaoloa on mietitty useaan otteeseen. Vaikka äidin aivot työstävätkin samanaikaisesti keittiön kaapistojen asennusta, pihan puiden leikkuuta, tarvelistaa, valaistusasioita, blogia, Tehtaan kevättä, aikatauluja ja kokousasioita, on ajatus uuteen selkeästi heräämässä…
Poika sopeutuu ja laskee jo sujuvasti kymmeneen portugaliksi. Hän ikävöi ystäviään, mutta on avoin kaikelle uudelle. Hänelle pääasia on mukavasti vietetty päivä, ja jokainen sellainen tuo mukanaan useita mahdollisuuksia, joihin tarttua, sillä asiat kiinnostavat ja uuden oppiminen on luonnollinen välttämättömyys. Nyt tiukka kysymys äidille: “Minkälaiseksi Sinä haluat elämäsi tällä kertaa muodostaa”?
Olen huomannut, että elämäni kulkee 3 ja 5 vuoden sykleissä. Tällaisin väliajoin luon nahkani uudelleen, ja nyt on jälleen hetki. On kutkuttavaa olla täysin tietämätön vielä siitä, minne onni vie, mutta jonnekin se vie, sillä minulle matkustelu on ennenkaikkea inspiraatioita ja uusien uomien etsimistä. 100 % asialleen omistautuva luonne vaatii 100 % lepoa aika-ajoin, ja sen verran sitä on tässäkin ajassa jo onneksi saanut, että on päässyt myöntämään itselleen monen tärkeän asian olleen viime vuoden aikana hukassa kiireen keskellä.
Se, mitä jätin taakseni, näyttää voivan hyvin ilman minua, ja niin on hyvä. Nyt on aika vaalia luontoyhteyttä, nauttia täysikuun tuomasta voimasta ja valosta säkkipimeään yöhön. Tutkia tähtikuvioita ja tutustua ympäristön historiaan, puihin, pensaisiin ja kasveihin. Työntää sormet punertavaan multaan, haistaa palo santon kaltainen tuoksu kamiinassa palavista klapeista, katsella kynttilän valon leikkiä epätasaisella pinnalla, maalata, muotoilla, kuunnella keväästä laulavien lintujen energisoivaa viserrystä sekä ihmetellä illan hämärtyessä koirien keskusteluja laakson puolilta toiselle. Viileässä ilmassa on ihana kömpiä peiton alle pötköttämään. Antaa aikaa uuden syntyä. Ei tarvitse vastata heti.
Tämä paikka todella tekee tehtävänsä, ja erään paikallisen ravintolan tarjoilijan hymyilevä kommentti kertomukseeni jäi erityisellä tavalla mieleen. Kirjoitin sen otsikoksi tälle postaukselle – olkoon se ohjenuorani tulevaan.
Jenni Lahtonen
