Aah, takaisin Portugalissa! Kuukausien Suomessa puurtamisen jälkeen olen vihdoin päässyt hengittämään vuoristoon, pieneen piilopaikkaani, jossa puolen vuoden tapahtumat saavat rauhassa laskeutua tajuntaani ja palapelin palaset loksahdella paikoilleen. Paikkaan, joka tuntuu kodilta.
Kuivan kesän jäljiltä vettä huutanut luonto oli vihdoin saanut lokakuun puolessa välissä startanneiden sadekuurojen ja yökosteuden ansiosta uutta virtaa, ja meidät vastaanotti täyteläisen vehreä maisema. Ruoho kasvoi kohisten ja vasta keväällä kukkimaan yltyvät niityt puskivat nyt jo kiihkeästi terhakkaita pikkutaimiaan. Samaan aikaan talvehtimaan valmistautuvat puut pudottelivat lehtiään, vaikka päivälämpötila nousi edelleen 20 asteeseen. Oli kuin syys kauneimmillaan auringon helliessä vihreää kauneutta ympärillään.
Oman rauhoittumiseni jälkeen seuraavaksi painavin syy palata tänne toviksi, oli ulkoseinien suuret halkeamat, jotka tulisi paikata ennen suurempia sateita. Kuitenkin, ironista sinänsä, ensimmäiset viikot täällä satoi lähestulkoon joka päivä, joten homma sai odottaa poutaisempia päiviä. Ikäänkuin paikka olisi pakottanut minut tekemisen sijasta keksimään jotain muuta.
Esimerkiksi ajautumaan sellaisten asioiden pariin, joista olen kiireideni takia erkaantunut, mutta joista nautin suunnattomasti. Olen siis ajautunut nukkumaan ja ruokkimaan luovuuttani leipomalla ja valmistamalla herkullisia illallisia, kuuntelemalla paikallista musiikkia, laulamalla ja soittamalla Marokosta hankkimaani berberirumpua (äänittänyt jopa yhden pöytälaatikkobiiseistäni!). Olen myös sadekuurojen väleissä poikennut kävelyillä ja kuopsutellut kukkaistutuksia, vahdannut geckoja, hämähäkkejä, muurahaisia ja mehiläisiä, bongaillut pyrstötähtiä, pohtinut vuodenaikojen kulkua, unelmoinut ja poltellut kynttilöitä. Miettinyt, mikä minusta tulee isona. Muusikko, kokki, filosofi…?
Viimeinen viikko on ilmojen puolesta vihdoin suonut mahdollisuuden pureutua varsinaiseen tehtävään, ja olenkin sonnustautunut aamuisin intoa piukassa työvaatteisiini, eli mustiin rönttöverkkareihin, raidalliseen toppiin, reinoihin ja baskeriin. Voi kuinka betonihommat ovatkaan vieneet mennessään tällaisen täydellisen levon jälkeen! Olen sekoittanut karkeaa betonia, pikabetonia, paikkaustasoitetta, hienotasoitetta, ja hullaantunut niiden erilaisista ominaisuuksista. Ehkä minusta piti sittenkin tulla kuvanveistäjä…? Noh, oli miten oli, Raunioresidenssin halkeamat on nyt paikattu, ja sade saa taas ropista vapaasti, jos ropista haluaa.
On ollut mahtavaa tehdä asioita, mitä haluaa ja rakastaa, ja mitkä tekevät minusta minut. Itsensä toteuttaminen ruokkii unelmointia, ja onneksi, sillä ilman unelmia ei elämässä ole suuntaa. Lapsille tämä on helppoa, mutta unelmat asettavat myös minulle tavoitteet, vaikka olenkin aikuinen. Enkä ole koskaan pelännyt unelmoimasta isosti, sillä juuri niin tekemällä olen saavuttanut sen, mitä todella olen halunnut. Olen ilokseni löytänyt itseni niiden toteutumishetkessä, uudelleen ja uudelleen. Kuin itsestään. Kaikki on mahdollista, sillä elämä on ihmeellinen. Ah!
Kuten tämä uniikki talovanhus on saanut suojan ja huolenpitoa sekä uuden elämän vuosiksi eteenpäin, olen minäkin eheytynyt tällä reissulla. Olen saanut univelkani nukuttua, ravittua itseäni päivittäin tuoreilla puutarhan antimilla (juku, että tuoreet viikunat ja granaattiomenat ovat sitten hyviä!) ja auringon energisoivilla säteillä, huollettua sieluani tähtitaivaan ja roihuavan tulen voimalla. Saanut romuttuneen fysiikkani ja ylikierroksilla käyneen pääni rauhoittumaan.
108 Raunioresidenssin peruskorjausprojekti alkaa olemaan pikkuhiljaa loppusuoralla. Katselen tyytyväisenä aikaansaannoksiamme. En malta odottaa, että pääsen kuvaamaan valmista jälkeä. Sitten tämä paikka on valmis tarjoamaan elämyksiä myös toisille niinkuin se on tarjonnut minulle. Ehkä myös sinulle?
Jenni Lahtonen
