Monet ovatkin jo kuulleet huhuja TEHDAS 108:n uudesta projektista; Portugalin auringon alle perustettavasta 108 Raunioresidenssistä. Tulen kirjoittamaan projektista säännöllisin väliajoin, niin saatte seurailla, miten homma etenee. Tässä ensimmäinen postaus, olkaa hyvä 🙂
Kesällä 2017 avautui mahdollisuus, josta ei voinut kieltäytyä. Ystävämme kertoi omistavansa Algarvessa, Loulén kunnan pienessä Querençan kylässä, sijaitsevan rauniotalon, jonka hänen äitinsä oli aikoinaan asumuksekseen kunnostanut. Sittemmin talo oli ollut englantilaisella pariskunnalla vuokralla, ja he olivat uusineet taloon mm. katon sekä rakentaneet kylpyhuoneen. Viimeiset viisi vuotta talo oli kuitenkin ollut asumaton, ja tarvitsi uusia asukkaita. Ystävämme toive oli, että talo olisi täynnä elämää ja mahdollisimman moni saisi tulevaisuudessa nauttia alueen ja kylän tarjoamista aktiviteeteistä ja kulttuurista sekä talon ainutlaatuisesta hengestä ja rauhasta. Toive oli siis täydellinen uudelle 108 -projektille, ja näin starttasimme puoli vuotta kestäneen valmistelun sen mahdollistamiseksi.
Syksyn valmistelu-urakan päätteeksi koitti vihdoin keskiviikko 10.1.2018. Tehtävät Nokian päässä oli jaettu, henkilökunta perehdytetty, kämppä laitettu vuokralle ja omaisuus pakattu laatikoihin ja säilötty vinttiin. Rahti täynnä musiikkilaitteita, maalaustelineitä, työkaluja ja joitain henkilökohtaisia tavaroita lähetetty sekä käsimatkatavarat pakattu. Määrä oli lähteä kohti tuntematonta, Google Earthistä paikallistettua, sympaattisen oloista rauniotaloa. Synnyttämään jotakin vielä toistaiseksi ajatuksia paperilla olevaa, uutta. Puoleksi vuodeksi. Jännitti.
Klo 6.25 startannut lentokonematka Pirkkalasta Tukholman kautta Faroon sujui torkkuessa, ja valveunia katsellessa. Suuri määrä ajatuksia pyöri päässä, ja kävin useaan kertaan läpi ensimmäisten hetkien sekä tulevien öiden mahdollisesti tuomat haasteet. Tiedossa oli, että talossa ei ole sähköä, vettä eikä kalusteita. Naapurimme oli myös sähköposteissaan varoitellut talon asumiskunnosta: “Tarkennan vielä, että talo ei ole asumiskelpoinen tällä hetkellä. Siellä on kylmää, kosteaa ja likaista. Tulisijan pitäisi toimia…”. Olimme pakanneet käsimatkatavaroihin ensimmäistä yötä silmälläpitäen yhden makuupussin, riippumatot, kevyet pyyhkeet sekä hygieniatarvikkeita. Toinen käsimatkatavara oli 108:kin tuttu, kissani Kumppari, joka lähinnä keskittyi lentojen aikana testaamaan erilaisia ulospääsymenetelmiä kantokassistaan. Faroon saavuttuamme vuokrasimme auton, ostimme hiukan ruokatarvikkeita, ja suuntasimme valtateitä välttäen talolle…
Tiet kapenivat, talot harvenivat ja kasvusto vehreni lähestyessämme rauniotaloamme. En voinut kuin ihastella miljöötä, johon sukelsimme. Olo oli epätodellinen ja rakastin jo nyt ympäristöä; luonnonsuojelualueen lähteitä, pihapiirien kanoja, teillä juoksentelevia kissoja ja koiria sekä puita! Paksuja puita, kieroja puita, lehdettömiä puita, hedelmäpuita, koristepuita – ah! Naapurimme Leslie otti meidät vastaan, ja piti meille lyhyen esitelmän talosta ja sen historiasta. Ehkä hän piti meitä hiukan hulluina kuullessaan, että olimme todellakin jäämässä talolle jo heti ensimmäiseksi yöksi. Saimme avaimen, ja jäimme pällistelemään viidakoitunutta ympäristöämme. Etsimme katseellamme polttopuiksi kelpaavia karahkoja ja mietimme seuraavia, akuuteimpia siirtoja. Kohta tulisi pimeää, ja sitä ennen oli saatava kamiinaan tuli ja muodostettua siedettävä nukkumasija. Jotakin tuttua tässä meiningissä oli – aivan kuin olisi saapunut talven jäljiltä ensimmäistä kertaa kesämökille. Kevään tuoksu ilmassa, ylikasvanutta heinää poluilla, kuivuneita lehtiä verannalla, hämähäkin seitit ikkunanpielissä ja ötököiden uurastamisesta kertovia “kasoja” lattioilla. Tunsin kokonaisvaltaista kiitollisuutta sitä tunnetta kohtaan, mikä tästä kaikesta syntyi. Siltikin, vaikka tiesin, että edessäolevana yönä lämpötila laskisi 7 asteeseen…
Jenni Lahtonen
