Totuin jo lapsena koluamaan paljon näyttelyitä, museoita ja linnoja vanhempieni ja pikkusisareni kanssa. Lapselle niistä paikoista ei paljon muuta mieleen jäänyt, kuin vessat ja avarat tilat ja mahdollisuus juosta, paljon. Suurien tilojen lisäksi muistan sen tylsyyden, kun niin paljon mielummin olisin ollut viereisessä leikkipuistossa tai piiloutunut suurten veistosten taakse, Olavinlinnan kielletyistä ovi-aukoista puhumattakaan.
Luulin teini-ikäisenä todellakin, ettei niistä lukuisista taidenäyttelyistä ja museoista jäisi minulle mitään käteen. Enempää en olisi voinut olla väärässä. Joka ikinen kosketus taiteeseen lapsena on jättänyt minuun jäljen, alitajuisen tai muisteltavan muiston. Värit ja tilat luovat minulle turvaa, toisten luovuus ruokkii myös omaa luovuuttani.
Juuri ja juuri parikymppisenä koin eräänlaisen herätyksen; halusin mennä katsomaan kaikki Tampereella avoinna olevat näyttelyt, yksin, sillä etsin silloin paikkaani. En ollut koskan aiemmin tehnyt niin ja se pelotti. Uskomatonta kyllä, se pelotti, historianikin huomioon ottaen. Minulla oli aina ennen ollut seurue mukana, jos ei perhe niin ystäviä kyllä.
Päätin aloittaa keskustassa olevasta näyttelystä. Ennen kun pääsin sinne sisään, nautin jännitykseeni kaksi suurta suklaa pirtelöä. Sokeri rauhoitti ja uskalsin ottaa ohjat omiin käsiini. Päästyäni näyttelyyn joduin ensitöikseni etsimään vessan, kaksi suurta suklaa pirtelöä olivat tehneet tehtvänsä. Vessa oli valkoinen ja tylsä, laitosmainen, eikä sopinut tiloissa vallinneeseen taiteeseen. Niinhän ne aina olivat olleet, valkoisia ja tylsiä, mutta lapsena siihen ei kiinnittänyt huomiota. Järki sanoikin, että vessa on vessa eikä taidetta, minun mieleni oli eri mieltä. Viuhdoin valokuvanäyttelyn läpi, tila oli liian pieni enkä saanut siihen hakemaani otetta, en löytänyt paikkaani. Se harmitti. Hetkeksi näyttelyt saivat jäädä.
Viime vuonna lähdin lasteni kanssa taidesuunnistamaan. Aloitin suunnistuksen Nokialta, Tehdassaaresta. Ajoin paikkaan sydän pamppaillen, jännityksestä. Olin katsonut ja ihaillut paikkaa aiemmin ainoastaan tieltä käsin, autolla ohi ajaessani. Luulin ettei paikkaan saanut yskityishenkilöt mennäkään.
Alue istui minuun heti, kun autosta ulos pääsin. Jännitys katosi, kun lapseni veivät huomioni ja siksi, että lapseni olivat nyt se seurue, turvasin heihin jännitykseni kourissa.
Tehdas 108 avasi minulle ovet ja se oli siinä, minun paikkani oli löytynyt.
Suuri tila huokui yhteenkuuluvuutta kanssani, aina kalustuksesta lähtien. Olisin halunnut juosta ympyrää.
Yhdenkään ihmisen kanssa en jutellut, ei minun silloin tarvinnut, ei koska sydämessäni ollut aukko oli juuri saanut täytteensä.
Taidesuunnistuksen jälkeen kolusin lähes kaikki tapahtumat Tehdas 108:ssa ja nautin jokaisesta tapahtumasta ja miksi en olisi nauttinut, kun olinhan paikassani!
21.2.2016 Tehdas 108 järjestää ravintolapäivän. Menu on mahtava, esiintyjä myös. Sydämeni pohjasta toivon, että joku löytäisi paikkansa sieltä. Ja jos se vaatii toteutuakseen pirtelön tai kaksi, se ei haittaa, tehtaalla on ainakin aivan mahtava vessa!
