Joskus herään öisin miettimään, mikä minusta tulee isona. Ehkei meistä kukaan ole koskaan täysin valmis, mutta kun oikea suuntakin on hukassa, niin aika ajoin pelko tulevaisuudesta on erittäin läsnä. Vaikka minut ”tultiin kotoa hakemaan” tehtaalle työkokeiluun enkä vartavasten tänne itse hakeutunut, olen tyytyväinen täällä ollessani. En rehellisesti tiennyt, mikä minuta tehtaalla odottaisi. Olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt, kuinka vapaasti ja oman halun pohjalta saan toimia. En koe olevani töissä, vaan tekemässä asioita yhteiseen hyvään.
Nautin ihmisistä ympärilläni, mutta samalla viihdyn työskennellessäni yksin. Ristiriitaista. Tähän astisen kokemukseni mukaan satakasissa olo ja elo on hyvin lähellä juuri sitä. Tämänkin kirjoittaminen on keskeytynyt monesti, sillä kirjoittaessani tarvitsen täyden rauhan. Välillä pieni maskottimme hyppää syliin halittavaksi ja se vähäinenkin tuntuma työnteosta katoaa alta aikayksikön.
On ollut äärimmäisen kiinnostavaa ja koukuttavaa astua käyttämättömiin saappaisiin. Kun tehtävät muokkaantuvat pääosin omien kiinnostuksen kohteisen mukaan, täytyy olla otettu siitä, että on päässyt tuomaan satakasiin oman kätensä jäljen. Toisinaan toki aiheuttaa pientä päänvaivaa ja luomisen tuskaa, kun kaikki täytyy aloittaa tyhjästä eikä selkeää toimintamallia ole. Pääosin olen kuitenkin vain innoissani tästä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta ja kokemuksesta. Täälä saa olla oma itsensä ja täälä kaikki uudet ideat otetaan vastaan ihailtavalla lämmöllä.
Vaikka edelleen nousen joskus öisin miettimään sitä, mikä minusta isona tulee, olen tyytyväinen juuri nyt. En ikimaailmassa olisi voinut vielä keväällä kuvitellakaan, että tämän kesän jälkeen ansioluettelossani komeilee Tehdas108, saatika sitä, mitä kaikkea se pitäisi sisällään. Kun satakasiin tulin, mietin mielessäni, onko se uhka vai mahdollisuus. Ja nyt voin vastata itselleni sekä muille, että se todella on mahdollisuus.
Miia-Maria “Mimmu” Niskanen